MikaLamminp

Yleisestä ja yksityisestä muodosta

Harvasta kirjasta olen pitänyt niin paljon kuin Eldridgen Johdatuksesta taiteenfilosofiaan. Erityisesti sen pohdinnat muodon merkityksestä ovat kiehtovia. 

Muotoa, rakennetta ja sommitelmaa voidaan tarkastella yleisen ja yksilöllisen muodon tasolla. Yleinen muoto on rakenne tai muotoperiaate, joka voi olla useilla teoksilla; esimerkkejä tästä ovat sonettimuoto, petrarcalainen sonetti sekä näytelmän jäsentäminen kolmen klassisen ykseyden – ajan, paikan ja toiminnan – mukaan. Yksilöllinen muoto kelpaa paremmin esimerkillisen taiteellisen saavutuksen erityiseksi tunnusmerkiksi. Erityisen onnistuneen taideteoksen rakennetekijät, kuten runon päähenkilön mieleen johtuvat ajatukset, tuntuvat jotenkin ”istuvan” paitsi toisiinsa myös teoksen aiheeseen ja sävyyn. Tuntuu, että muodollisten piirteiden on oltava juuri siinä kohdassa teosta, missä ne ovat; niiden muuttaminen tai korvaaminen heikentäisi tapaa, jolla teos kutsuu uppoutumaan tarkasteluun ja pitää sitä yllä. Mutta mistä tiedämme, milloin teos on valmis? Ainakaan tekijä ei tunnu sitä aina tietävän. Hannu Salama ja Christer Kihlman ovat kertoneet joutuneensa joskus hätäilemään romaaninsa loppuun koska kustantaja on painostanut määräaikoineen, Uuno Kailas, Pentti Saarikoski ja Eeva-Liisa Manner ovat muokanneet runojaan niiden ilmestymisen jälkeenkin ainakin valittuihin runoihin, Manner jopa saman teoksen eri painoksiin. Pentti Saaritsan kerrotaan nurisseen Mannerin valituista runoista, että ”sehän on muuttanut kaikki runot joista mä tykkäsin” – reaktio kertonee lähinnä siitä että meidän on helpompi pitäytyä siinä mitä olemme oppineet ihailemaan kuin pitää siitä mikä asiallisesti ottaen on esteettisesti viimeistellympää. Itse pidän enemmän Mannerin runosta ”Descartes” sellaisena kuin se ilmestyi antologiassa Runoja 1956-1977 (1980), mutta sehän voi toisaalta johtua siitäkin, että luin sen ensimmäisen kerran valituista runoista – alkuperäiseen kokoelmaan Tämä matka (1956) törmäsin vasta myöhemmin ja olin ihmeissäni sen monisanaisuuden edessä, se oli aivan eri teos.

Monroe Beardsley on laatinut yksityiskohtaisimman teorian yksilöllisestä muodosta taiteen eri ilmaisuvälineissä, ja hänen määritelmänsä mukaan muodon sommittelu pyrkii kiinnittämään huomion itseensä tai herättämään esteettisen elämyksen ja ylläpitämään sitä. Beardsley ei väitä, että kaikki taideteokset ja vain ne olisivat onnistuneita esteettisiä objekteja; esimerkiksi kauniilla luonnonkohteilla on leimallisesti esteettisiä piirteitä. Beardsley pikemminkin korostaa, että pyrkimys esteettisen elämyksen herättämiseen on merkittävä, ehkä jopa hallitseva vaikutin taideteosten luomiselle. Beardsley tekee erottelun teoksen osien – esimerkiksi punaisen siveltimenvedon, tietyn sävelkorkeuden tai yksittäisen sanan – ja teoksen emergenttien alueellisten ominaisuuksien välillä.  Emergentit alueelliset ominaisuudet kuuluvat Beardsleyn mukaan jollekin kokonaisuudelle tai koko teokselle mutta eivät sen osille. Emergentit alueelliset ominaisuudet muodostuvat teoksen varsinaisista osista mutta toimivat itsenäisinä kiintopisteinä tarkkaavaiselle havaitsemiselle; esimerkiksi lukiessamme kiinnitämme huomiomme sanojen tehtävään kokonaisten ajatusten ilmaisemisessa, emme niinkään yksittäisiin, toisiaan seuraaviin sanoihin. 

Visuaalisen muodon ulottuvuudet syntyvät teoksen osista ja emergenteistä alueellisista ominaisuuksista, joita ei voi palauttaa osatekijöihinsä; emergenssi on siis enemmän kuin osiensa summa. Näitä ulottuvuuksia ovat Beardsleyn mukaan väri ja sen sävyt sekä kirkkauden ja kylläisyyden asteet, viiva ja sen pituus, suunta ja kaarre, visuaalinen tiheys, syvyys, silmän liikettä ohjaava rytmi sekä suhteellinen hallitsevuus kuvioiden välillä sekä kuvion ja taustan välillä. Auditiivisen muodon ulottuvuuksia ovat kesto, voimakkuus, äänenväri, sävelkorkeus, äänen liike, rytmi, tonaalisuus, kadenssien voima, melodia, asteikko ja harmonia. Kirjallisen muodon ulottuvuuksia ovat merkitysrakenteiden eräänlainen tiivistyminen ja semanttinen tiheys, jotka saadaan aikaan useilla eri keinoilla. Näitä ovat metafora, kuvasto, ironia, teemojen moninkertaiset keskinäiset viittaussuhteet, näkökulma ja tunteisiin vetoava merkitys. Ratkaisevaa on, että tiivistyminen ja tiheys syntyvät semanttisten elementtien, siis sanojen ja niiden merkitysten suhteista, eivät ainoastaan sanojen muodon tai ulkonäön ansiosta. Nämä semanttiset suhteet ovat huomion kohteina niiden itsensä pikemminkin kuin niiden mahdollisesti välittämän viestin vuoksi. Esteettisen elämyksen syntymiselle on tärkeää, että kirjallisessa teoksessa huomio kohdistuu merkityksellisten sanojen verkostoihin. Beardsleyn teoriassa esteettisesti merkitsevä muoto kirjallisuudessa ja muissa taiteissa on semanttinen eikä pelkästään syntaktinen. 

Beardsleylle ”esteettisen kohteen muoto on sen osien suhteiden kokonaisverkosto” mukaa lukien sekä kohteen varsinaiset osat että emergentit alueelliset ominaisuudet. Suhteiden verkosto voi tarkoittaa niin tekstuuria eli pienempien osien välisiä suhteita kuin rakennetta eli suurempien osien välisiä suhteita. Onnistunut taideteos saa aikaan intensiivisen, yhtenäisen ja monitahoisen esteettisen elämyksen. Elämyksen yhtenäisyys on sen ”pysymistä kasassa”: siinä on alku, keskikohta ja loppu tai se on ”poikkeuksellisen täydellinen itsessään”. Intensiivisyys ilmenee ”elämyksen keskittymisenä” ja tunteena joka ”on luonteenomaisella tavalla kytköksissä kohteeseensa”. Elämys on monitahoinen, jos sen osat toimivat ”objektiivisena ilmenevän kentän rakennetekijöinä, jotka ovat erilaisia mutta liittyvät toisiinsa”, toisin sanoen, jos osat toimivat toisiinsa liittyvinä kiintopisteinä, kun teosta tarkastellaan syventyneesti ja keskittyneesti. Onnistunut teos kutsuu ja pitkittää yhtenäistä, intensiivistä ja monitahoista havaintokokemusta, siis teokseen uppoutumista, ja kaikki aito taiteen tekeminen tähtää siihen.

Esteettiset taideteoriat ovat intuitiivisesti uskottavia, mutta monien arvostelijoiden mukaan ne kesyttävät taiteen turhanpäiväiseksi tyhjän nautinnon leikkikaluksi ja siten väheksyvät sen tiedollista, poliittista ja henkistä merkitystä. Suomalaiset modernismin klassikot Manner ja Haavikko ovat esittäneet runojensa vastaanotosta tämänkaltaista kritiikkiä omissa runoissaan. Näin kirjoittaa Manner kokoelmassa Kuolleet vedet (1977):

Kun ennaltatietäminen vie sinusta terän,

kun huone joka tuoksui ruusuille ja auringolle on enää kirjan

muotoinen hauta,

kun runous on pala lihaa teurastajan tai herkuttelijan haarukassa

 

 

Haavikko taas kirjoittaa näin: ”Kun sinun runojesi politiikka kuitataan / taiteena vastaan otetuksi, / kun sinun poliittinen kirjoittelusi / leimataan taiteen sinisellä kuin naudan potka” (Toukokuu, ikuinen, 1988). Molempien runot ilmaisevat pettymystä siihen, että runoilija on ikään kuin ylistämällä alistettu. Yksipuolisen esteettinen asennoituminen mahdollistaa taiteen poliittisen viestin ohittamisen.

1900-luvulla nähtävän, kuultavan tai merkityksiin perustuvan kauneuden luominen alkoi tuntua monista taiteilijoista vähemmän tärkeältä kuin hätkähdyttäminen, provokaatio tai ironinen nokkeluus. Esimerkistä käy Marcel Duchamp readymade-teoksillaan, sellaisilla kuin Suihkulähde (1917), joka on kumolleen asetettu ja nimellä ”R. Mutt” signeerattu pisuaari, ja Pullonkuivaaja (1914), joka on juuri sitä mitä nimikin sanoi: tehdasvalmisteinen rautaesine. Duchampin teosten voi ajatella testaavan sitä, onko taideteos taidetta vain koska olemme päättäneet asennoitua siihen niin.  Duchamp esittää haasteen myös kauneuden käsitteelle: mitä pidämme kauniina ja miksi, ja pitääkö teoksen olla kaunis ollakseen taidetta?

Jos taiteilijoiden kunnianhimo kohdistuu pikemminkin muodonmuutokseen kuin visuaalisen mielihyvään, miksi teorioiden pitäisi vaatia heitä keskittymään muotoon, sommitteluun ja mielihyvän herättämiseen? Etenkin käsite- ja performanssitaiteen, musiikin ja teatterin erilaisten konstruktivismien sekä kertomakirjallisuuden itsetietoisen modernismin keskeiset traditiot purkavat ja kritisoivat väljähtynyttä ja ehkä porvarillistakin pakkomiellettä nautintoon, joka niiden näkökulmasta on ongelmallista. Näissä taidesuuntauksissa painotetaan ajatuksia ja näkemyksiä muodon sijasta. 

Taideteoksia ei voi määritellä ja tunnista kaikiksi ja vain niiksi kohteiksi, jotka herättävät tietynlaisen myönteisen, kiehtovan elämyksen. Meidän täytyy tietää etukäteen, onko tarkastelemamme kohde taideteos, jotta voisimme tietää, mitä meidän tulisi tuntea kohdistaessamme huomiomme siihen. 

Emme voi poimia erilleen kohteita, jotka herättävät uppoutumaan houkuttelevaa mielihyvää, ja väittää historiallisesta tiedosta riippumatta, että ne kaikki ja vain ne ovat taideteoksia. Kaikki taideteokset eivät edes herätä mielihyvää, kuten Danto huomauttaa: ”Tietyt taideteokset ovat vastenmielisiä, inhottavia, jopa kuvottavia”. Meillä Suomessa on vielä tuoreessa muistissa Holapan Finlandia-palkittu romaani Ystävän muotokuva (1998), jota palkinnon saajan valinnut näyttelijä kertoi lukeneensa välillä oksennuksen maku suussa. Muistan erään työkaverini ihmetelleen, miksi niin kuvottavia kirjoja sitten pitää palkita.

Kammottava tai vastenmielinen teos voi kuitenkin Eldridgen (2009, 73) mukaan samalla herättää mielihyvää ja kiehtoa. Vaikka aihe herättääkin kauhua, kuvotusta, torjuntaa tai raivoa, jatkamme lukemista, sillä teos ottaa aiheeseen eräänlaisen kaiken kattavan tekijän näkökulman: mitään ei kaihdeta, tarkkaavaisuus on kokonaan kohdistunut aiheeseen ja sen merkitykseen ihmiselämälle, ja kaikki elementit palvelevat tekijän keskittymistä. Viivytellessämme sommitelmassa jaamme tekijän tarkkaavaisuuden ja koemme esteettistä tyydytystä itse tarkkaavaisuuden täyteydestä sekä tavasta, jolla se ilmenee teoksen sommittelussa.

Mitä enemmän teosta tarkastellessa etäännytään sen sommitelmasta ja jäädään yksinomaan siihen, mitä teos esittää ja ilmaisee, sitä kauemmas teos jää onnistuneesta taiteesta. Tällöin se lähenee propagandaa, huonosti muotoiltua terapeuttista purkausta, tutkielmaa tai mainosta. Sen sijaan, kun teoksen muotosommitelman suhde esitettyyn aiheeseen herättää yleisön tarkkavaisuuden ja kannattelee sitä, on tarkkaavaisuus sellaista, jota onnistunut taide vaatii ja joka on sille luonteenomaista. Muotosommitelman herättämä mielihyvä on yksi onnistuneen taiteen kriteereistä, ja juuri tietyn materiaalisista, esittävistä ja ilmaisevista elementeistä koostuvan muotosommitelman täytyy pitää yllä tarkkaavaisuuttamme. Dewey huomauttaa myös, ettei kohteeseen suunnata mitään muita pyyteitä. Deweyn mukaan esteettistä elämystä ei luonnehdi ”halun ja ajattelun poissaolo vaan niiden sisältyminen havaintokokemukseen”.

Mielihyvän yhteydessä käytetään aktiivisesti kuvittelun ja käsitteellistämisen tiedonkykyjä, joilla tutkitaan kohteen muodollisten piirteiden ja niiden välisten suhteiden esittävää ja ilmaisullista merkitystä. Mielihyvän avulla saamme vaikutelman, että näemme selvästi ja tunnemme mahdollisesti hyvinkin abstraktisti esitettyjen tekojen ja kohteiden merkityksen ajalliselle ihmiselämälle. Deweyn kuvaus myötäilee Hegeliä ja ennakoi Heideggeria:

Taideteos valaisee ja korostaa sitä, että olemme kokonaisuus ja kuulumme laajempaan, kaikenkattavaan kokonaisuuteen – maailmankaikkeuteen, jossa elämme. Mielestäni tämä selittää voimakkaan ymmärrettävyyden ja selkeyden tunteen, jonka intensiivisesti ja esteettisesti koettu kohde herättää. Se selittää myös esteettistä havaintoa säestävän uskonnollisen tunteen. Meidät ikään kuin johdatetaan tuonpuoleiseen maailmaan, joka kuitenkin on arkisen elämämme syvempi ulottuvuus. 

 

Luonnonkauneus saattaa herättää tunteen tuonpuoleisen maailman läsnäolosta, mutta tuonpuoleinen on tämän maailman syvempi ulottuvuus. Onnistuneessa taideteoksessa merkitys sulautuu täysin sommitelman materiaalisiin elementteihin. Tällöin sen voidaan kokea ilmentävän sellaisenaan sisällökästä toimintaa ja elämän täyttä merkityksellisyyttä. Näin se antaa toiveita ihmisten maailmasta, jota eivät hallitse tyhjyys ja pakko vaan merkityksellinen toiminta. Uppoutumaan houkutteleva mielihyvä on paljon merkityksellisempää kuin tyhjänpäiväinen aisti-ilo. Tunnemme mielihyvää tutkiessamme aktiivisesti kaunista luonnonnäkymää ja esteettisesti onnistuneen teoksen muotosommitelmaa. Kohteen herkeämätön tarkastelu ja tutkiminen paljastavat merkityksen ja läsnäolon ulottuvuudet. Taiteessa muotosommitelman onnistuminen kytkeytyy erottamattomasti esittämisen tai ilmauksen onnistumiseen. 

Piditkö tästä kirjoituksesta? Näytä se!

0Suosittele

Kukaan ei vielä ole suositellut tätä kirjoitusta.

NäytäPiilota kommentit (2 kommenttia)

Käyttäjän grohn kuva
Lauri Gröhn

Taide pakenee todellisuuteen, viihde pakenee todellisuutta.

Tämän blogin suosituimmat

Kirjoittajan suosituimmat Puheenvuoro-palvelussa

Mainos

Netin kootut tarjoukset ja alennukset