MikaLamminp

Hevonen Mannerin runoissa

Pidin viime keskiviikkona luennon aiheesta "Vierushevoseni - Eeva-Liisa Mannerin hevoset".  Eeva-Liisa Manner (1921-1995) lienee useimmille lukijoille tuttu kirjailija. Hänen kokoelmansa Tämä matka (1956) merkitsi modernismin läpimurtoa suomalaisessa runoudessa. Luennon keskiössä olivat paitsi Mannerin runojen hevoskuvasto myös Mannerin ekologinen poetiikka ja etiikka. Ajattelin laittaa tännekin pienen pätkän pätkän luennostani.

Ekologisessa poetiikassa ja etiikassa ”toisen” kohtaaminen johtaa sen huomioimiseen omana itsenään, sen vastaanottamiseen pikemminkin hiljaisen kuuntelun kuin äänekkään vastaamisen kautta. David W. Gilcrest viittaa teoksessaan Greening the Lyre (2002, s. 121–130) erotteluun metaforisen ja meditatiivisen havainnon välillä. Siinä missä edellisessä pyritään ”aktiivisen” imaginaation ja kielikuvien avulla kuvatun kohteen, kuten luonto-objektin, kääntämiseen joksikin muuksi kuin mitä se on, pyritään jälkimmäisessä tiedostamaan ”passiivisen” vetäytymisen, mietiskelyn ja hiljaisuuden avulla kohdatun toisen oma todellisuus, joka ei ole koskaan täysin ymmärrettävissä. Tämä erottelu metaforiseen ja meditatiiviseen havaintoon merkitsee samalla enemmän tai vähemmän karkeaa jaottelua romanttisen, metaforaa korostavan luontorunouden ja modernistisen, ei-kuvaannollista kuvaa (image) hyödyntävän luontorunouden välillä. Tämä ei tarkoita, ettei modernikin runoilija käyttäisi myös metaforia. Metaforisia hevosia on esimerkiksi Mannerin kokoelman Tämä matka runossa ”Bach”: ”Pidätetty aika / rakentaa kaupungin, / jonka sisällä on toinen kaupunki, / siltoja joiden sisällä on toisia siltoja, / lumivalkoisia hevosia ja pyhiä aaseja varten” (s. 72). Manner on esseessään "Moderni runo" (kokoelmassa Ikäviä kirjailijoita, 1994) suoraan todennut itsekin: ”Lumivalkoiset hevoset tarkoittavat tietysti sublimaatiota. Pyhät aasit kai sopisivat paremmin Fransiskukselle, mutta epäilemättä vanha hyvä Tuomas-kirkon kanttori voi sisältää Fransiskuksenkin, on tilavuutta sisältää. Sitä paitsi aasit ovat tarpeelliset, ihmisen vapauttaminen edellyttää myös kaiken orjuutetun luomakunnan vapautumista.”

Manner mainitsee aasit orjuutetun luomakunnan edustajina myös seuraavan kokoelman Orfiset laulut (1960) runossa ”Duo”: ”Haavaiset aasit kantavat taakkojamme, / koirat, sinun koirasi, ainoat uskolliset, / joiden silmät enää loistavat kiintymyksen surusta” (s. 42) sekä myöhemmän kokoelman Fahrenheit 121 (1968) sarjassa ”Misericordia”: ”ja hoippuvat aasit kantavat törmää ylös / uusia vettyneitä lautoja uusia rättikyliä varten, / kristityt aasit, ainoat kristityt. / (Eikö sitä paitsi hän, kuningaslapsi, / juonut lempeyttään aasin maidosta?)” (s. 30.) Runojen ”Bach”, ”Lapsuuden hämärästä” ja ”Descartes” lisäksi Tässä matkassa ei ole hevosia kuin aivan alussa ohimennen ”pakeneva kavio ja loukatun hevosen muisti” (s. 7), ja aivan realistisia eivät Cartesiuksen ohimoluuhun salattua tietoa kavioillaan rummuttavat hevosetkaan ole. Samantapaisia ovat hevoset kokoelmassa Orfiset laulut, jossa elämä on ”kaunis kuin hullu hevonen” (s. 40).

Sen sijaan kokoelmassa Niin vaihtuivat vuoden ajat (1964) kuvat eivät tarkoita mitään, ne vain ”järjestyvät ja ovat”, kuten Tuomas Anhava kirjoitti arvostelussaan Mannerin kokoelmasta Tämä matka. Tässä matkassa ja myös seuraavassa kokoelmassa Orfiset laulut kuvat vyöryvät barokkisen runsaina edustaen milloin vain itseään, milloin enemmän tai vähemmän symboleina, hevosia myöten. Jos Orfisissa lauluissa elämä on kaunis kuin hevonen, nyt hevonen on kaunis kuin – no, hevonen:

 

Hevonen menee laiturille ja kumartuu veteen,

veden sisältä kohoaa toinen hevonen sitä vastaan.

                                                         

Hevonen juo ja ravistaa valjaista

aleatorista musiikkia pehmeään iltaan.

                            

Hevonen ui ja kahlaa syvemmälle,

maanvärinen olento lihaa, jänteitä ja riemua,

 

ympärillään auringon kaadettu kulta. 

 

Runo on toinen runo sarjasta ”Peilikuvia”. Anna-Liisa Mäenpää väittää esseessään "Eeva-Liisa Mannerin hevoset" (teoksessa Rivien takaa. Nykykirjallisuuden tutkimusta kirjailijahaastattelujen pohjalta, 1976, s. 191) että runo ei ole tulkinnallisesti ongelmaton. Mäenpäästä loistavan myönteiset yksityiskohdat vesi, musiikki ja kulta, viittaavat siihen, että hevonen on heijastus syvän luomisvoiman aikaa elävän kirjailijan omasta olemuksesta, jossa tietoisen ja alitajuisen harmonia, jota symboloi hevosen ja peilikuvan kohtaaminen veden rajalla, on täydellinen ja hallittu.  Miksei niinkin. On kuitenkin mielestäni yhtä oikeutettua tulkita runo niin, että tässä tosiaan on todellinen hevonen, jota herätellään eläväksi lukijan mielikuvissa vertaamalla hevosta musiikkiin ja kultaan, kun taas yrityksessään saada Bachin musiikkia sanoiksi Manner käytti kuvituksena virtaa, siltoja ja hevosia. Sitä paitsi ”auringon kaadettu kulta” viittaa tässä mielestäni vain auringonlaskun heijastamiin väreihin vedessä. Jos lumivalkoiset hevoset olivat Bachin musiikin sublimaatiota, on tässä aleatorinen musiikki hevosen sublimaatiota. Mannerin kuvat ovat erinomaisen konkreettisia ja tarkkoja, yllättävyydestään huolimatta. Aleatorinen musiikki  tarkoittaa nimenomaan sattumanvaraisesti syntyvää musiikkia, ja sitähän valjaiden ravistelusta syntyvät äänet ovat, sillä ei hevonen tarkoituksella sävellä. Aleatorisuus voi ilmetä joko esityksen suhteen, jolloin säveltäjä jättää teoksen osatekijöitä esittäjien valittavaksi, tai sävellyksen suhteen, jolloin säveltäjä antaa sattuman ohjata itse sävellysprosessia. Jos valjaat ovat sävellys, on hevonen improvisoiva muusikko.

Runossa on merkillepantavaa se, että siinä ei ole lyyristä minää. Hevonen on runon subjekti. Sen näkeminen jonkinlaisena runoratsuna tai lyyrisen minän heijastumana Mäenpään tapaan tekee mielestäni runon sovinnaisemmaksi kuin se onkaan. Mannerin runon erityisyys on siinä, että näyttämö annetaan kokonaan toisen eläinlajin haltuun. Ihminen on mukana korkeintaan muistiinmerkitsijänä, joka on hävittänyt oman minuutensa niin jäljettömiin kuin ihmisen kirjoittamassa runossa yleensä on mahdollista.

Piditkö tästä kirjoituksesta? Näytä se!

1Suosittele

Yksi käyttäjä suosittelee tätä kirjoitusta. - Näytä suosittelija

NäytäPiilota kommentit (3 kommenttia)

Käyttäjän ollivaisala kuva
Olli Väisälä

Kiitos blogista. Olen yrittänyt lukea Mannerta ja noin yleisesti ottaen kokenut siteeraamasi hevosrunon kaltaiset runot helpommin ymmärrettäviksi kuin "Bachin" ja muut Tämän matkan arvostetut runot. Ehkä syynä on juuri se, että metaforat menevät minulta ohi, mutta konkreettisemmat kuvat aukeavat minullekin.

Esim. Bach-runon yhteyttä Bachin musiikkiin en ole pystynyt käsittämään, vaikka jälkimmäinen on minulle jo työni puolesta äärimmäisen tuttua ja sisäistettyä.

Käyttäjän MikaLamminp kuva
Mika Lamminpää

Manner tosiaan pelkisti ilmaisuaan tuntuvasti kokoelmassa Niin vaihtuivat vuoden ajat ja luopui miltei kaikista symboleista. Hevonen tosin alkoi kerätä symbolistakin merkitystä ympärilleen kokoelmassa Fahrenheit 121, sillä se esiintyy siinä pitkin matkaa. Manner itse alkoi vieroksua Tätä matkaa Fahrenheitin ilmestyttyä. Lukijat odottivat uutta painosta ja syyttivät kustantajaa kun sitä ei kuulunut. Kukaan ei tiennyt että kokoelman päällä istui Manner itse joka ei suostunut enää uuteen painokseen. Hän kirjoitti Tammen kustannuspäällikölle Jarl Hellemanille: "Ettekö voisi ottaa Kurki-sarjaan pehmeäkantista painosta kahdesta parhaasta kirjasta, Fahrenhetista ja Pursista, että lakkaavat ihmiset kitisemästä?" (Muistinvaraisesti siteerattu.)

Käyttäjän MirjamiParant1 kuva
Mirjami Parant

Kiitos Mika!

Mannerin runous on lumoavaa, vie mukaansa ja sytyttää.

Symboliikan tulkinta lienee ennemminkin arvostelijoiden päänvaiva. Uskon, että runoilija kirjoittaa tunnetta, joka on hänelle sen hetkinen kokemus.

Kirjoittajan suosituimmat Puheenvuoro-palvelussa