MikaLamminp

Hevonen Mannerin runoissa II

Edellinen bloggaukseni Mannerin hevosrunoista oli sen verran tykätty, että päätin kirjoittaa samasta aiheesta vielä toisenkin. Tällä kertaa keskityn runoon "Näin sen vuoritiellä", joka on Mannerin runoista puhtaimmin eleginen. Runo ilmestyi kokoelmassa Jos suru savuaisi (1968). Kärsivän hevosen aihe on runon keskiössä, kuten usein vuoden 1968 kokoelmissa (Manner julkaisi vuonna 1968 myös kokoelman Fahrenheit 121):

                                                                                                                          

Näin sen vuoritiellä,

se itki kuin Patrokloksen hevonen,

kyynelittä, mutta silmistä ei voinut erehtyä. 

 

 

Patrokloksella oli kaksi kuolematonta hevosta, kun hän taisteli Troijan prinssiä vastaan. Patroklos kuoli taistelussa ja hevoset itkivät. Vain Patroklos osasi ohjastaa näitä hevosia. Runon kolmannessa säkeistössä verbin aikamuoto on muutettu imperfektistä preesensiin hevosrunojen valikoimassa Hevonen minun veljeni (1988) esiintyvässä versiossa; uusi versio kuuluu: ”silmistä ei voi erehtyä”. Ohimenevän hetken totuus on siis korvattu yleisellä totuudella. Manner luo runon puhujan ja hevosen kohtaamisesta seuraavanlaisen dialogin ja kuvauksen:

 

 

Mitä itket? missä on isäntäsi?

– Paremmassa maailmassa, sanoi silmien luottamus.

– No, sinnehän me kaikki olemme matkalla.

 

Niin minne? Kai tämä hevosen maailma on parempi,

metsä, jossa juosta, ja maa kumisee kuin rumpu,

 

laakso virtaa alhaalla tuoksua, kukkia,

ja lähde sitten, niityn yllätys.

 

Mistä meille metsä, niitty, lähde,

emmehän ole naiiveja, emmekö juuri

ikävystyen kulkeneet ohi? 

 

Runon puhuja tokaisee ensin sovinnaisen ajatuksen, että me kaikki olemme matkalla parempaan maailmaan. Sitten hän pysähtyy miettimään. Hevosen maailma on metsä, niitty ja lähde, ja se nauttii niistä kaikin aistein ja koko ruumiillaan. Meillä olisi mahdollisuus samaan, mutta emme osaa iloita niistä naiivisti, vaan kuljemme ikävystyneinä ohi. Minne? Parempaan maailmaan, jonka olemassaolosta meillä ei ole mitään takeita.

Runossa on selviä pastoraalin piirteitä. Metsä, niitty ja lähde edustavat selkeästi idylliä, mutta runon puhujalta, joka vetoaa myös lukijaan käyttämällä monikon ensimmäistä persoonaa, se on kadotettu. Patrokloksen hevonen tulee toisesta maailmasta, se on kuolematonten sukua, mutta parasta, mitä se on nähnyt, on tämä hevosen maailma, metsä, niitty, lähde.  Hevonen itkee kuollutta isäntäänsä, me kadotettua paratiisia, jonka kadotamme vain siksi että kuljemme ikävystyneinä ohi. Luen runon siis elegiaksi.

Subjektius nousee keskeiseksi kysymykseksi pohdittaessa ei-inhimillisten olioiden toimijuutta ja oikeuksia. Kun luontoa käsitellään potentiaalisesti puhuvana subjektina, saavat ei-inhimilliset lajit eräänlaisen äänen ihmisen diskurssin sisällä, ja läsnäolon jota ne muuten eivät saisi. Tässä runossa Manner on toiminut juuri näin, ja hevosella on runossa repliikkejä, jotka tosin sanoo ”silmien luottamus”. 

Piditkö tästä kirjoituksesta? Näytä se!

1Suosittele

Yksi käyttäjä suosittelee tätä kirjoitusta. - Näytä suosittelija

NäytäPiilota kommentit (2 kommenttia)

Käyttäjän juholasinikka kuva
Sinikka Juhola

Tulisipa useammin luettua runoja! Niistä saa paljon mielihyvää, riippuen tietysti minkäläista runoa lukee. En tunne Mannerin runoja, mutta tuo hevos-runo oli liikuttava. Hevonen on ihmistä lähellä oleva ystävä ja toveri, samoin kuin koira. Niiden mielenliikkeitä on helppo tulkita.

Kirjahyllyssäni on kyllä pitkä rivi runokirjoja, mutta ei ole aikoihin tullut niitä luettua. Aika menee tyhjänpäiväisiin sanoma- ja muiden lehtien lukemiseen, joista ei jää mieleen yhtään mitään.

Kiitos muistutuksesta, että runojakin on!

Käyttäjän MikaLamminp kuva
Mika Lamminpää

Kiitos kommentista, Sinikka! Taidanpa laittaa lisää näitä Manner-juttuja tänne.

Kirjoittajan suosituimmat Puheenvuoro-palvelussa