MikaLamminp

Hevonen Mannerin runoissa III

  • Eeva-Liisa Mannerin kokoelma Kirjoitettu kivi aloitti Mannerin runouden Espanjan-kauden.
    Eeva-Liisa Mannerin kokoelma Kirjoitettu kivi aloitti Mannerin runouden Espanjan-kauden.

Eeva-Liisa Mannerin kokoelmassa Kirjoitettu kivi (1966) julkaistu runo ”El gran organillo del burro” on antologiassa Runoja 1956–1977 saanut suomenkielisen nimen ”Aasin suuri posetiivi”[1] . Tämän proosarunon ”hevonen” on hyvin konkreettinen ja esiintyy runon ensimmäisessä kappaleessa:

 

Hevonen oli juhlavaljaissa, satulalaukku helmillä kirjailtu, viinipulloja eväinä, häntä palmikoitu kuin Botticellin kaunottaren tukka, valjaissa ja ohimoilla paperikukkia, aisoissa vihreitä köynnöksiä. Se oli valkoinen ja hyvin kaunis, ja sen käynti oli sirostelevaa ja ylpeätä niin kuin vain yksilön, jonka ei ole koskaan tarvinnut tehdä likaista työtä. Kenties se myös ymmärsi vetävänsä perässään oikeata musiikkia eikä mitään kopiokonetta.

Sitten olikin kaikki valmiina varsinaisia rientoja varten. Läkkitorvet raikuivat, pojilla oli paperiset amiraalinhatut ja mahtavat punokset kuin oviverhon tupsut, tytöt lensivät karusellissa hame auki kuin sateenvarjo ja kirkuivat riemusta ja pelosta; eräs oli kokonaan sotkeutunut kehrätyn karamellin makeaan hattaraan. (Kirjoitettu kivi, sivu 51)

 

Runo on pastoraalinen, mutta siinä on myös ironista huumoria. Satiiristen sävyjen vuoksi runo on nähdäkseni antipastoraalin piirteitä sisältävä ja näin ollen Terry Giffordin teoksen Pastoral (1999, s. 149–150) käsitteistön mukaisesti niin sanottua postpastoraalia edustava.

Proosarunossa ”Naiiveja Málagassa” (Kirjoitettu kivi, s. 54–55) hevosia ei mainita, mutta antologiassa Hevonen minun veljeni runo esiintyy nimellä ”Nostalgiset junat” ja siihen on lisätty ennen viimeistä kappaletta seuraava kappale: ”Nurkalla nuokkuu parempia päiviä nähnyt pitkästynyt juhta, puoleksi aasi, puoleksi hevonen; kun taputtelin muulia, se söi äkkiä kaislakassini reunat” (Hevonen minun veljeni, s. 37). Tämäkin runo on idyllisistä aineksistaan huolimatta kaukana eskapismista, satiirisen humoristinen ja siksi postpastoraalia edustava.

Konkreettisia ovat hevoset myös seuraavaan kokoelmaan Fahrenheit 121 sisältyvässä proosarunossa ”1919”, jonka lähtökohta on vanha valokuva Málagasta.[2] Kuvaa selostaessaan ja omia siitä herääviä ajatuksiaan kuvaillessaan runon puhuja tuo mieleen ranskalaisen uuden romaaniin, jota 1960-luvulla ruvettiin julkaisemaan suomeksi ja josta Manner kirjoitti useita innoittuneita arvosteluja – hänen mielestään esimerkiksi Claude Simonin romaaneista löytyi ”enemmän runoutta kuin monesta nimellisestä ja muodollisesta runoelmasta” (Manner: Ikäviä kirjailijoita, 1994). Näin näkyvät kuvassa hevoset:

 

Lähinnä edessä ovat hautausvaunut: mustat parihevoset ynnä pitkänomaiset nirhalaitaiset mustatupsuiset ajoneuvot, joissa ei ole ruumista vaan asiakirjoja, summattoman suuria foliantteja. Aihe on maalauksellinen: Asiakirjojen Kuolema; mutta luulen että tarkoitus on puhtaasti käytännöllinen. Voimme esim. olettaa, että hautausvaunuja joutopäivinä käytetään muuttoihin ja kuljetuksiin; andalusialaiset sopeutuvat herkästi erilaisiin tilanteisiin (myös perinteelliseen nälkäkuolemaan), antautuvat päätoimensa ohella (olosuhteiden pakosta) mielellään sivutoimiin ja tarjoavat kaikenlaisia palveluksia niitä tarvitseville (myös aivan ilmaiseksi). (Fahrenheit 121, s. 65)

 

Simonin vaikutteita voi nähdä paitsi pysähtyneiden, asetelmanomaisten stillkuvien käytössä[3] myös silmiinpistävän runsaassa sulkeiden käytössä, joka aiemmissa runokokoelmissa ei ollut Mannerille tyypillistä. Runon nimi tulee suoraan tekstistä: ”Kuva on otettu 1919; musiikkimies ja hautaaja ovat kuolleet, myös hevoset; niin, aivan varmasti hevoset; asiakirjat ehkä elävät ja rummun raato jossakin ylisillä”. Kadonneen ajan tilalle Manner tuo sitten nykyajan:

 

Tällä paikalla pyörii nykyään karuselli, köyhäinkorttelin suuri huvilaitos, hyödytön ja iloinen; kaikki sen naksahteleva tarmo muuttuu paitsi liikkeeksi myös järjestetyiksi ääniksi, jotka lähtevät karusellin keskiöön kätketyistä uruista. Puiset hevoset laukkaavat koskaan maata koskettamatta, veneet lentävät karusellin napaa paeten, pneumaattiset pillit soittavat kaavamaisesti yhtä ja samaa nuottisarjaa monistaen, toisin kuin tuo yhdenmiehen ammoin poistunut orkesteri, joka saattoi vetää nuotin vierestäkin jos sattui. (Fahrenheit 121, s. 65–66)

 

Runon puhuja kuvittelee laittavansa postikortin tulevaisuuden äänentoistolaitteeseen, joka osaa lukea valokuvia ja murtaa ajan perättäisyyden:

 

Koko tori soi haitarin hengityksestä ja rummun jyskeestä, näkymättömät (liasta ja nälästä lannistumattomat ja iloiset) lapset nauravat, kuvan ulkopuolella joku tanssii, olen siitä varma, haitarin liturgia tarttuu herkästi oppimattomien ihmisten jalkoihin, hautaushevoset kuopivat kärsimättömästi, kenkä helähtää kiveä vasten ja mylly solmii taas vanhan sopimuksensa sille läheisten henkien kanssa ja selaa tuulta tyylitellyillä siivillään, voittaen tämänpäivän karusellin hyödyttömän ilmapurjehduksen ja jyryn. (Fahrenheit 121, s. 66)

 

Espanjan kauden proosarunot ovat korostetun todellisuuslähtöisiä, mutta usein ne lähtevät lopussa lentoon, ja on mielenkiintoista, että usein hevonen ilmaantuu mukaan juuri silloin kun arkilogiikka ratkeaa – näin esimerkiksi runossa ”Arabialainen luuttu” – tai läsnä olevaan nykyhetkeen murtautuvat menneisyyden äänet, kuten runossa ”1919”.

 


[1] Samannimisenä se on myös hevosrunojen valikoimassa Hevonen minun veljeni.

[2] Valikoimassa Hevonen minun veljeni ”1919” sisältyykin samaan osastoon kuin Kirjoitetun kiven proosarunot.

[3] Pisimmälle tämän tekniikan Simon vei romaaninsa Georgica aloituksessa.

Piditkö tästä kirjoituksesta? Näytä se!

0Suosittele

Kukaan ei vielä ole suositellut tätä kirjoitusta.