MikaLamminp

Hevonen Mannerin runoissa IV

  • ”se oli itsekin puoliksi tuulta”
    ”se oli itsekin puoliksi tuulta”

Palaan taas runon ja suven päivän kunniaksi Eeva-Liisa Mannerin hevosrunoihin. Manner jätti kokoelmasta Kirjoitettu kivi (1966) pois monta rakkausrunoa, jotka julkaistiin vasta postuumissa koottujen runojen laitoksessa Kirkas, hämärä, kirkas. Yhdessä näistä esiintyy hopeinen hevonen:

Ja merestä nousi hopeinen ratsu, jolla oli pienet hohtavat jalustimet. Hyppää, se sanoi, ja hetkessä olin kaukana, torit kimaltelivat allani, kukkivat pihat hohtivat kuin silkki, solakat tornit kohottivat keihäitään: enemmän aurinkoa, kuviteltua ehkä, silti todellista, mitä sillä on eroa,

hopeinen hevonen, silti pehmeä kuin persianmokka, näytti minulle arvoituksien maan, minun arvoituksianihan ne olivat, se oli minun hevoseni, vaikka huollettu sinun hevosvaltakunnassasi, sieltä se sai ruohosta ja tuulesta punotut päitsensä, se oli itsekin puoliksi tuulta, keveä hopeakuorinen ratsuni. Satua yhtä kaikki, entä sitten? (Kirkas, hämärä, kirkas, s. 567)

 

Runossa kiinnittää huomiota ilmaus ”se oli itsekin puoliksi tuulta”, joka on lähes sama kuin eräässä kokoelman Paetkaa purret kevein purjein (1971) hevosrunossa:

 

Jos on totta, että kun lähden

minun ei tarvitse lähteä yksin,

että tulet mukaan, ajat toista hevosta,

sitä jonka karva kiiltää kuun valossa maan värinen

(itsekin puoleksi maata, tuulta puolet),

 

jos on totta mitä lupasit, jos

ajat veräjälle: se on sumua

(ruoho ei taivu, tuulen pyörre ei palaa)

 

tahdon lähteä heti.

Tahdon sinut heti. (s. 39)

 

Tässäkin runossa hevonen liittyy lähdön ajatukseen. Kootuissa runoissa julkaistussa proosarunossa ”Tämäkään suru”, jota siteerasin edellä, rakkaus esittää kutsun, hopeisen hevosen kehotus ”hyppää” on hullun rakkauden kutsu: jätä kaikki, älä epäröi, tule. Runossa ”Jos on totta” on epäselvää, kutsuuko mukaan rakkaus vai kuolema, mutta kokoelmassa Paetkaa purret kevein purjein on myös runo ”Kirkastettu yö”, jossa nimenomaan kuolema tuntuu kutsuvan mukaansa, ja juuri näillä sanoilla: ”Jätä kaikki. / Älä epäröi. Tule”[1] (s. 69). Koska runon puhuja sinuttelee lukijaa ja tahtoo hänet mukaansa toisen hevosen kanssa, on lähtö kuitenkin mielestäni myönteinen. Maan väri tuntuu kytkeytyvän maanläheisyyteen ja aistitodellisuuteen, ja saavan Mannerilla muuten melko harvinaisia eroottisia sivumerkityksiä: ”Tahdon sinut heti”. Apokalyptinen runo ei varmasti ole, mutta ei sitä pastoraaliinkaan oikein muu liitä kuin sana ”veräjä”, joka vie lukijan ajatukset maaseudulle. Toisaalta jos veräjä ”on sumua”, on mahdollista tulkita runo niin, ettei mistään aineellisesta veräjästä olekaan kysymys, vaan elämän ja kuoleman sumuisesta rajasta. Yhtä oikeutettu tulkinta olisi kuitenkin nähdäkseni myös se, että sakeassa sumussa veräjää ei oikein erota, sekin on samaa sumua. Ovatko sitä myös lähtijät, koska ”ruoho ei taivu, tuulen pyörre ei palaa”? Se, että ruoho ei taivu, voi toki viitata myös pelkkään tyyneyteen, kuten sekin että tuulen pyörre ei palaa. Jälkimmäinen lause saa kuitenkin lisämerkitystä Mannerin suosikkikirjailijoihin kuuluneen James Joycen runosta ”Watching the needleboats at San Sabba”, jonka Manner suomensi esseeseensä ”Kamarimusiikkia”[2]: onni on ohimenevää, onni ei palaa. Puolittain aineettomalta vaikuttaa kyllä hevonenkin, joka on ” itsekin puoleksi maata, tuulta puolet”. Rakkaus on siis osittain aineellista, osittain aineetonta kuin onni – ja ohimenevää joka tapauksessa. Siksi siihen pitää tarttua heti kun se on käsillä, huomenna voi olla jo myöhäistä.

Kirjoitettu kivi päättyy runoon ”Kaksoisteema”, jonka lopussa kerrostuvat kärsimyksen kuvat: ”miehiä jotka ampuvat, miehiä jotka ammutaan, / nälkäisiä lapsia, raskaita naisia, / mustia episkopaalisia vaunuja, mustia hevosia, / kerjäläisiä jotka ajelehtivat ryysyissään” (s. 70). Seuraava kokoelma Fahrenheit 121 (1968) jatkaa tästä ja kärsivä hevonen nousee sen keskiöön, kuten myös ammutut ja ampuvat miehet. Kokoelma on Mannerin osallistuvin ja pasifistisin. Itse asiassa voisi vain hiukan kärjistäen väittää että Mannerin pääteoksista Tämä matka (1956) on feministinen, Fahrenheit 121 pasifistinen ja Kuolleet vedet (1977) ympäristötietoinen, ekologinen kirja.

 


[1] Vaatimus on yhtä ehdoton kuin se minkä Jeesus esitti seuraajilleen. – Mannerin uskonnollinen ajattelu olisi oman tutkimuksensa aihe. Ateisti hän ei varmasti ollut, ei ainakaan yhtä johdonmukaisesti kuin vaikkapa Virginia Woolf tai Albert Camus, mutta ei oikein kristittykään. Hän itse totesi eräässä kirjeessään, että olisi mielellään buddhalainen, jos vain pystyisi (Manner: Kirjoittamisen aika, s. 203). Laitinen (Suomen kirjallisuuden historia, s. 474–475) toteaa hänen olevan ”lähinnä panteistinen”.

[2] ”Heidän nuoret sydämensä kysyivät / onneaan yli liukuvan airon, / ja suhiseva ruoho kuiskasi: onni / ei palaa, ei tule koskaan takaisin. // Oi sydämet, oi sureva ruoho, / pian ovat rakastavat viirinne vaiti. / Koskaan enää ei villi tuuli / tanssi ohi, sen pyörre ei palaa” (Manner: Ikäviä kirjailijoita, s. 79).

Piditkö tästä kirjoituksesta? Näytä se!

0Suosittele

Kukaan ei vielä ole suositellut tätä kirjoitusta.

Tämän blogin suosituimmat