MikaLamminp

Hevonen Mannerin runoissa V

  • Hevonen on viisas eläin, mutta osaako se laskea?
    Hevonen on viisas eläin, mutta osaako se laskea?

Palaan vielä Eeva-Liisa Mannerin (1921-1995) hevosrunoihin ja niiden filosofisiin ulottuvuuksiin. Ihmisellä on vuosituhansien ajan ollut monipuolinen kumppanuussuhde eläinten kanssa, mutta se kriisiytyi Descartesin aikaan 1600-luvulla, jolloin ihmiskäsitys muuttui dualistiseksi ja eläimet suljettiin inhimillisen cogiton ulkopuolelle, mekanistiseen aineen maailmaan.  Aineen ja hengen dualismi paikantuu uuden ajan rationaalisen filosofian ja tieteen kehityksen ratkaisevaan taitekohtaan. Tätä käännekohtaa länsimaisessa tiedekäsityksessä ja maailmankuvassa laajemminkin kuvaa Eeva-Liisa Mannerin runo ”Descartes” kokoelmassa Tämä matka (1956):[1]

 

Ajattelin, mutta en ollut olemassa. 

Sanoin että eläimet ovat koneita.

Olin menettänyt kaiken muun paitsi järjen. [2]

 

Eläinten tietoisuuden olettaminen saattaa tuntua mahdottomalta, mutta vielä oudommalta tuntuu sille vastakkainen näkemys, jonka mukaan eläimet eivät ole lainkaan tietoisia. Tällöin eläimet samastetaan elottomiin kappaleisiin ja ne todella olisivat, kuten Descartes väittää, koneita. Hollantilaissyntyinen kädellistutkija Frans de Waal on keksinyt uudisilmaisun anthropodenial, joka muodostuu kreikan kielen ihmiseen ja muihin kädellisiin viittavasta sanasta anthropos sekä englannin kielen kiistämistä ja kieltämistä ilmaisevasta sanasta denial. Anthropodenial viittaa ihmisen taipumukseen lähtökohtaisesti kiistää ihmisten ja muitten eläinten välinen jatkuvuus sekä monien keskeisten ominaisuuksien yhteisyys eri lajeille, siis inhimillisen eläimellisyys ja eläimellisen inhimillisyys. Erityisesti Descartesin tavasta kuvata eläimiä on myös puhuttu ”mekanomorfismina”, sillä Descartes uskoo, että apinan elimillä ja ulkomuodolla varustettua konetta ei voisi mitenkään erottaa oikeasta eläimestä. Mekanomorfismissa kuvataan siis mekanistisilla käsitteillä olentoja, jotka eivät ole pelkkiä mekaanisia laitteita. ”Descartes”-runon toisessa säkeistössä Manner kirjoittaa:

 

Sanokaa terveisiä heille kaikille

             joiden tieto on salaista,

kuten Paracelsus, Swedenborg ja Elberfeldin laskutaitoiset

             hevoset,

jotka ottavat juuria ja korottavat potenssiin,

laskevat virtaavia lukuja viisailla kavioillaan, ei päällään, 

 

Salatieto, Paracelsuksen, Swedenborgin ja Elberfeldin laskutaitoisten hevosten antama tieto, ylittää järjen antaman tiedon. Swedenborg oli ruotsalainen mystikko, jonka ajattelu vaikutti muun muassa Ralph Waldo Emersonin idealistiseen luontofilosofiaan.

Paracelsus (1493–1541) taas oli saksalainen lääkäri, yksi tunnetummista renessanssin luonnonfilosofeista ja -mystikoista. Paracelsus ilmentää ajalleen tyypillisiä käsityksiä ihmisestä, joka voi joko kohota jumaluuteen tai vajota eläimellisyyteen. Ihmisellä on jumalallinen sielu ja paha, eläimellinen ruumis, ja ihmisen tulee saada voitto itsessään olevasta eläimestä. Ihmisen ja eläimen välinen raja on Paracelsuksen mukaan liukuva. Myönteistä ihmisen ja eläimen välimuotoa edustavat hänelle luonnonhenget, jotka ovat ihmisen kaltaisia, mutta niiltä puuttuu sielu. Luonnonhenget ilmestyvät yksinkertaisille ja lapsenmielisille mutta kavahtavat oppineita ja päihtyneitä – jotka Mannerin runossa lankeavat yhteen: ”sillä ruumis tietää kaiken, mutta oppineessa päässä on naula”. Ne vartioivat luonnonvaroja, että ihminen ei tuhlaisi niitä kerralla – niiden tehtävä oli siis ekologisen tasapainon säilyttäminen, kuten nykykielessä sanottaisiin. Renessanssin luonto oli elävä organismi, täynnä jumalallisia voimia ja mielikuvituksellisia taruolentoja. Ihminen taisteli itsessään olevaa eläintä vastaan, mutta raja eläimeen oli epäselvä, ja eläin oli koko ajan läsnä. Paracelsus korosti myös ihmisen myönteistä sukulaisuutta eläimiin.  

Rationalistista tietoteoriaa vastaan Mannerin runo asettaa intuitiivisen tiedon ja kuin todisteeksi 1900-luvun alun kuuluisat, merkillisiä kykyjä oppineet Elberfeldin hevoset. Näistä saksalaisista hevosista kuuluisin oli Muhamed, jonka tosiaan kerrottiin kykenevän laskemaan neliöjuuria, jotka se sitten naputteli kavioillaan. Psykologit ja tiedemiehet testasivat Muhamedia kirjoittamalla liitutaululle numeron ja Muhamedia pyydettiin laskemaan sen neliöjuuri. Vasemmalla kaviolla se naputti kymmenet ja oikealla ykköset. Antaakseen esimerkiksi vastauksen 65 se naputti kuusi kertaa vasemmalla kaviolla ja viidesti oikealla. Hevosen väitettiin osaavan laskea, mutta oikeasti se vain reagoi omistajansa kehonkieleen ja osasi lopettaa oikeassa kohtaa sen kavion kopsuttelun, jolla se antoi vastauksia. Samalla tavalla erilaiset ennustajat ja "meediot" tai spiritistit ovat herkkiä ihmisten kehonkielelle ja esittävät riittävän monia tai monitulkintaisia "selityksiä", joista sitten ihmiset itse valitsevat ne, jotka kolahtavat.

Mannerin runo jatkuu: ”Sanokaa että filosofia on yksinäisyyttä ja kuollut ruumis, / joka pariutuu järjen kanssa, ja lapsi / on metodin esitys ja kuviteltu suure”. ”Metodin esitys” viittaa Descartesin keskeiseen teokseen Discours de la méthode (1637). Kartesiolaiselle ajattelulle on ominaista sielun ja ruumiin erilleen leikkaaminen. Ajattelu määrittää ihmistä, joka on itsenäinen ja vapaasti tahtova. Runon lopussa tähdennetään, miten ”tänään” on piiloon jäänyt, ”salattu” tieto tärkeää järkevyyteensä kuolevan ”Ranskan” ja yleensäkin länsimaisen todellisuuskäsityksen uudistamisessa:

            Tänään

juoksevat nopeat hevoset yli kuolevan Ranskan

ja rummuttavat kavioillaan salatun tiedon

                   Cartesiuksen ohimoluuhun.

Tänään olen yhtä heidän kanssaan. 

 

Runon puhuja uskoo kokemusperäiseen tietoon. Myös ekokriittinen runoudentutkija David W. Gilcrest on teoksessaan Greening the Lyre (2002, s. 29–36) varoittanut runoilijoita tiedeuskosta, jonka hän näkee ekologiaa soveltavan ympäristötietoisen runouden ongelmana – syväekologisiin näkemyksiin perustuvaa runoudentutkimusta vastaan voidaan esittää samaa kritiikkiä, kuten kotimainen ekokriitikko Karoliina Lummaa huomauttaa väistöskirjassaa Poliittinen siivekäs (2008, s. 67).

”Descartes” on niitä Mannerin runoja, joihin pohjautuu hänen maineensa vaikeana ja älyllisenä runoilijana. Runoon on tiivistetty valtava määrä filosofiaa ja vaistojen viisautta, eikä sitä kai koskaan voi tyhjentävästi selittää. Viimeinen säkeistö on rytmisesti ja kuvallisesti vavahduttava. Yli kuolevan Ranskan ”juoksevat nopeat hevoset” ovat kyllä täynnä elinvoimaa, mutta koska ne juoksevat ”yli kuolevan Ranskan” ja ”rummuttavat kavioillaan” ”Cartesiuksen ohimoluuhun”, tuntuu niissä olevan lopun aikojen enne. Viimeinen säe on arvoituksellinen. Jos ”heidän” viittaa hevosiin, on kyseessä kai jonkinlainen historian loppu: runon puhuja on yhtä apokalyptisten hevosten kanssa tänään, kun kaikki loppuu.  ”Descartesin” lisäksi Tämä matka sisältää toisenkin filosofin mukaan nimetyn runon ”Spinoza” ja olipa siihen ehdolla myös ”Nietzsche”, mutta sen Manner vaihtoi viime hetkellä runoon ”Otit planeetan”.  Runo julkaistiin vasta postuumisti ilmestyneessä koottujen runojen laitoksessa Kirkas, hämärä, kirkas (1999).

 


[1] ”Descartes” oli kokoelman kolmannen osaston ”Virtahevonen” ensimmäinen runo. Valittujen runojen antologiassa Runoja 1956–1977 tätä osastoa ei ole; ”Descartes” on siirretty kokoelman ensimmäisen osaston ”Yksinäiset” päätösrunoksi, ja osaston kaksi muuta runoa on jätetty kokonaan pois.

[2] Olen tässä käyttänyt antologiassa Runoja 1956–1977 ilmestynyttä versiota, koska se on lyhyempi ja ytimekkäämpi.  

Piditkö tästä kirjoituksesta? Näytä se!

0Suosittele

Kukaan ei vielä ole suositellut tätä kirjoitusta.

NäytäPiilota kommentit (2 kommenttia)

Käyttäjän ilarikiema kuva
Ilari Kiema

”En ole pyytänyt päästä tälle matkalle.
En ole ottanut vastaan mitään tehtäviä.
En ole luvannut mitään.
Minut on pudotettu kaupunkiin
vastoin tahtoani, huolimattomien kantajien toimesta.
ja Apollon itse on avannut suuni.

Olisin kyllä kohtelias virralle, ruoholle, eläimille ja puille,
mutta teille, epäluuloiset – onko minulla mitään syytä?

Mikä sitten pidättää minua hylkäämästä näitä hautoja
ja virittämästä roviota ennen kuin aika on mennyt umpeen?
(Sillä aika on tehnyt pesänsä Priamoksen torneihin
ja tunnit ovat kohta täynnä ja putoavat pois.)

Oi toivo, toivo:
kun olen odottanut tarpeeksi kauan
ja taluttanut sieluani portista sisään ja ulos
vaalien kärsivällisyyttä, hyvettä jonka opin täällä,
kohtaan hänet, vapaan ja vertaisen,
jolla on olalla kotka ja kyyhkynen;
jolla on leijonan rohkeus, satakielen suu ja muuttohaukan
muisti,
nuoli kuin tarkka sana läpi aikojen soinnahtava,
orfeus-syntyinen sana:

(Runosta Kassandra, Orfiset Laulut 1960, teoksessa Manner, Eeva-Liisa (1999): Kirkas, hämärä, kirkas, s. 211-212.)

Käyttäjän MikaLamminp kuva
Mika Lamminpää

Tuo on myös hieno runo. Orfiset laulut on hyvä kokoelma, vaikka Manner itse sitä myöhempinä vuosinaan vähän vieroksuikin.

Kirjoittajan suosituimmat Puheenvuoro-palvelussa

Mainos

Netin kootut tarjoukset ja alennukset